Pääkaupunkiseudun ulkoilmassa liikkuu nokihiukkasia, jotka ovat peräisin epätäydellisistä palamisprosesseista. Tyypillisesti nokea syntyy dieselmoottoreissa, metsäpaloissa ja poltettaessa puita takassa tai saunankiukaassa. Helsingin Energian tuotantolaitoksilla palamislämpötila on niin korkea ja hiukkassuodattimet niin tehokkaita, että nokea eli mustaa hiiltä ei ilmaan pääse.

Tutkimusprofessori Risto Hillamon tiimi Ilmatieteen laitokselta on viime aikoina nähty kiipeilemässä mm. Hanasaaren voimalaitoksen piipussa 35 metrin korkeudessa ja Lassilan lämpökeskuksen kattilahallissa. Näissä olosuhteissa he ovat pyydystelleet pienhiukkasia savukaasukanavista.

Ilmakehätutkijoina Hillamon tiimi lähestyy pienhiukkaspäästöjä ilmassa olevan todellisen tilanteen mukaan. Monet muut lähestyvät aihetta laboratorioissa tehtävien mittausten pohjalta. Sillä tavoin syntyvät esimerkiksi päästökertoimet, joiden pohjalta pienhiukkaspäästöjä säädellään.

Hillamon mukaan voidaan mennä harhaan, jos päätöksenteossa nojataan liikaa laboratoriotuloksiin. Ilmakehään sekoittuessaan hiukkaset jatkavat elämäänsä ja muuttavat muotoaan. Laboratoriossa saadaan arvokasta tietoa moottoreiden toiminnasta ja polttoaineiden eroista. Sen sijaan ilmakehässä vallitsevia olosuhteita on laboratoriossa hyvin vaikea simuloida. Siksi hänen mukaansa on tärkeä tutkia todellisia olosuhteita.

Tutkimusprofessori Hillamon vasemmalla puolella näkyvä massaspektrometri voidaan viedä ulos laboratoriosta ulkoilmaa mittaamaan.

Mistä katutason köhä tulee?

Hillamon tiimi väittää tutkimustensa pohjalta, että vaikka Helsingin Energian hiukkaspesuun upotettaisiin vielä miljoonia, ei ilman laatu pääkaupunkiseudulla hiukkasten osalta muuttuisi. Se johtuu siitä, että pääkaupunkiseudulla katutasolla mitattavat pienhiukkaspitoisuudet ovat heidän tutkimustensa mukaan miltei kokonaan peräisin liikenteestä, puun pienpoltosta ja kaukokulkeumasta.

Korkeiden piippujen vuoksi Helsingin Energian laitosten päästökorkeus on sellainen, että saasteet pääsevät lähialueiden maanpinnan tasolle vain hyvin poikkeuksellisissa sääolosuhteissa.

Hillamo esittelee ryhmänsä tekemiä mittauksia, joiden mukaan pääkaupunkiseudun oman energiantuotannon osuus alueen asuinympäristön hiukkaspitoisuuksista on niin pientä ja poikkeustilanteisiin liittyvää, että sitä ei pysty edes erottamaan muista lähteistä.

Tämä on asia, jota ei yleisesti tiedetä. Esimerkiksi HSY:n viimeisimmässä Ilmanlaatu pääkaupunkiseudulla 2011 -raportissa energiantuotannon osuus pääkaupunkiseudun hiukkaspäästöistä arvioidaan 27 prosentin suuruiseksi (taulukko 9, sivu 57). Edellä olevan perusteella näyttäisi siltä, että tämä ei juurikaan vaikuta alueen ilmanlaatuun. Ennen ehtimistään katutasoon päästöt leviävät laajalle ja laimentuvat.